#19

Suurin osa ajastani on mennyt olemiseen. Selviytymiseen päivästä toiseen. On ollut asioita, mitä olen joutunut käsittelemään. Mitkä rikkoo minua sisältä päin. Pikku hiljaa kuitenkin olen onnistunut teippaamaan paloja takaisin. Asiat alkaa tuntumaan olemaan ihan okei. Vaikka vieläikin voisin luovuttaa, mutta kohta saan kaiken aloittaa alusta. Unohtaa kaikki kivulias, mikä kuitenkin on opettanut taas lisää. Olen kohdannut asioita, mitä olen pelännyt. En uskalla olla onnellinen, koska aina kun olen onnellinen, tapahtuu jotain pahaa. Kunhan pääsen kotiin, olen turvassa. En ikinä halunnut kutsua tätä kämppää kodiksi, koska en voinut täällä hyvin. Koti on paikka missä sielu lepää, missä on onnellinen.

Sali on auttanut myös minua fyysisesti. Joka päivä askeleet tuntuu vahvemmilta. Tuntuu, että jaksaisin kävellä vaikka maailman toiselle puolelle. Olen saanut ajatuksiani muualle. Viime kerrasta, kun kirjoitin niin sen jälkeen en ole halunnut miettiä mitä pääni sisällä liikkui. En halunnut millään käsitellä asioita. Taistelin silloin hieman itseni kanssa. Selviytymisen kanssa. Kyynelistä muodostunutta joen kanssa. Mutta pikku hiljaa mennään eteenpäi, koska muutakaan tietä ei ole. Voisinpa vain mielestäni poistaa asioita roskakoriin, kuin tietokoneella. Heittää vain rypistetty paperi roskikseen. Ei asiat vain toimi niin, kaikki muistuu pään sisällä. Se sattuu välillä ja se on ihan okei. Tajuaa olevansa vielä elossa.

Minulla olisi muutto edessä 5 päivän päästä. Pahvilaatikot odottavat täyttämistä, mutta nyt on sunnuntai, saanko alottaa vasta huomenna? Pääsen vihdoin täältä pois, se on oikea ratkaisu minulle. Minun ei ole hyvä olla täällä, enkä voi elää täällä. Viime perjantaina oli minun ''läksiäiset''. En pitänyt niitä ees läksiäisinä, koska en koskaan tänne ole kuulunutkaan. Oon miettinyt miten ihminen voi tuntea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on todella paljon ihmisiä.

Vielä joku aamu herään ilman kipeitä ajatuksia. Ilman ihmisiä ketkä on saanut arvet ihooni. Kuitenkin antanut ne anteeksi. Ihmisiä me olemme kaikki. Rakastamme, annamme anteeksi, unohdamme. Vielä kaikki helpottaa loppujen lopuksi, ei kannata jäädä kitumaan. Tulee minulla olemaan ikävä ihmisiä, ketkä eivät varmaan edes ajattele minua. Voin vain pitää heitä kauniina muistona mielessäni, vaikka se koskee.

Vielä joku kaunis päivä, mä olen ehjä. Ja onnellinen.

#18

Liian kauan aikaa, kun sain näpytellä sanoja toisen perään. Tai olenhan kyllä kirjoittanut, mutta vain omaan Notebookkiini ihan käsin. Täysin tavanomaisella sinisellä kuulakärkikynällä. Joskus pinkillä, toisinaan Polamkilta saadulta kynältä tai Harjun Oppimiskeskuksen kynällä.
Samaa väriä niistä lähtee, ehkä pientä sävyeroa voi näkyä. Kuitenkaan tätä mustaa, täydellistä digitaalista tekstiä ei ole hetkeen kirjoitettu. On taas aika avautua näiden näppäimien avulla, kauniiseen ja äärettömään digitaali maailmaan.

Olin siis Polamkissa (Poliisi Ammattikorkeakoulu) pääsykokeissa. Olin hyvillä mielin, vähän pessimisti. Hyvä vain, lähdin kuitenkin tippa silmässä ja leuka rinnassa uusia pettymyksiä kohti. Kuntotestissä tuli hylkäys. (Oikeasti todella vaativa) Ihan peruskunto ei siihen riittänyt itsellä. Olen kuitenkin aika pieni ja vaikka hevosien kanssa puuhastellut, mikä on todella fyysistä hommaa, niin se ei tällä kertaa riittänyt. Kuitenkin juoksu testistä olin todella ylpeä itsestäni. 1500 metriä aikaan 6.55! Alitti miestin maximi ajan, joten saa olla tyytyväinen. Vaikka hieman nauratti, kun kuullostin ravihevoselta, mikä ravaa henkensä edestä raviradan viimeisen kaarteen kohti maaliviivaa. Vaikka hylkäys tuli, olen valmis hakemaan uudestaan. Vaikka olin yksin koko paikassa, tunsin sen olevan paikka, missä haluan opiskella ja valmistautua tulevaisuuteen. Ja voi niitä mahdollisuuksia erikoistua. Tavoitteena itselläni Ratsupoliisi tai Koirayksikköön. Joten, salikortti hankittu ja kunnon treeni päälle.

Salista puheen ollen, siintä olenkin saanut uuden harrastuksen. Pari päivää käyty ja aina kotiin tultuani toivon pääseväni jo takaisin. Vietän siellä n. 2 tuntia päivässä. Ensimmäiset 10 min menee venyttelyy ja päällistelyyn. 50 min menee lämmitellessä juoksumatolla, kävelyä ja juoksua väliin. Yritän pistää itseni hiemaan koville ja katsoo miten pystyn juoksemaan. Huomasin kuitenkin tänään vasemman taipeen alkavan tietyssä kohtaa rasittua ja hieman sattumaan. Tuntuu kuin hermo menisi huonosti ja jalka alkaisi hieman puutua. Kuitenkaan ei haitannut koko treeniä. Ajattelin jo ostaessani korttia, että hyvästi rahat, mutta tervetuloa booty! En kuitenkaan ihan kevyitä pikku juttuja tee siellä, vaan haluan jossain tuntuvankin, että olen tehnyt jotain! Kädet tietysti on listan kärjessä. Minulla nimittäin on hirveän huono käsivoima ja sitä pitääkin treenata.

Minulla oli myös synttärit juuri viikko sitten. Sen vietinkin Turussa ja iso kiitos kaikille, keitä oli mukana, kun täytin pyöreitä! Juhlimistakin oli senkin edestä. Olimme nimittäin K24 baarissa, missään ei kysytty oikeastaan papereita. Mietin että olenko jo niin vanhan näköinen. Mutta nyt ollaan taas vuosi lähempänä kuolemaa. Lahjaksi sain uuden puhelimen äitiltäni, siskoltani sain pienen selviytymispakkauksen ja Iskältä tietysti rahaa.

Muuten on mennyt oikein hyvin. Sali on piristänyt mieltäni hurjasti, vaikka välillä ollut vähän huono fiilis. Ei oikeastaan huono, surullinen. Yksinäinen. En muista edes miltä oma ääneni kuulostaa, kun olen päivässä sanonut 2 lausetta maksimissaan. En tiedä tietääkö kukaan fiilistä, kun haluaisi halauksen tai seuraa, mutta vain siltä tietyltä henkilöltä. Olen yksinäinen ja haluaisin seuraa, mutta en halua nähdä ketä tahansa. Joskus voisi antaa mitä vain, jotta tulisi huomatuksi. Olen aina se kenen ääntä ei kuulla porukassa. Olen kirjaimellisesti huomannu sen. Selkeästi sanon sen, normaalilla äänelläni, mutta kukaan ei kuule. Ei edes katso suuntaani. Yritän. Yritän todella.

Mutta täytyypi mennä askertelemaan Iskälleni Isänpäivä kortti ja odottelemaan aikaa.

#17

Miten pelottavalta voi kuullostaa, että ehkä puolen vuoden päästä elämälläni on jokin muukin tarkoitus, kuin selvitä päivästä toiseen. Myös se, että joudun siihen elämään myös täysin yksin. Paikkakunnan vaihto vieraaseen paikkaan tunttuu erittäin ahdistavalta. Tiedän kyllä, että tulen selviämään, mutta se tulee olemaan todella iso muutos. Olen ollut hyvin pessimistinen, toisaalta välillä optimistinen asian kanssa mitä puolen vuoden jälkeen tapahtuu. Olen panostanut valintakokeisiin todella paljon. Pelkään, että mokaan typerällä tavalla, mutta tuntuu kuitenkin, että selviydyn kerskivertoisesti. Kuntotestihän on vain itsestä kiinni jaksaako treenata. Psykologiset tehtävät ovat sitten aivan omaa luokkaansa.

No, mutta kuitenkin. Minkälaista vuoristorataa nyt on menty. Sanoisin Linnanmäen puista vuoristorataa, pari kunnon ala- ja ylämäkeä, sitten hetken aikaa todella tasaista ja rauhallista. Nyt tuntuu, että vain väsymys estää kaiken tiedon liikkumista päässä. Ainoa asia mikä pitää minut juuri nyt hereillä on viimeistä päivää pauhaava iso pesukone. Oli pakko saada pyykkiä pestyksi ja tänään olen muutenkin saanut paljon aikaan, vaikka heräsinkin vähän myöhään. Tuli katsottua hieman netflixiä aamu tunneille asti. Nyt kadun vähän, että Toni antoi tunnukset minulle, mutta voi kuinka minulla on ollut ikävä Modernia perhettä. Sarja missä kerrankin on real life - juttuja. Ei täydellistä ja draaman täyteistä sooloilua, vaan asioita mihin voi hieman samaistuakkin.

Loppuviikosta olisi taas hommaa tehtävänä. Huomenna keskustaan käymään terkkarilla ja varmaan vaihteeksi vakio kahvilassa. Keskiviikkona olisi tarkoitus Treffailla Lauran kanssa ja torstai ja perjantai meneekin autokoulun parissa. Saapahan nekin asiat hoidettua pois alta, vaikka ei millään tekisi mieli mennä ajamaan melkein 2 tunniksi. Viikonlopulle en ole vielä keksinyt mitään sen suurempaa, katsotaan mihin kaikki vie ja mistä itseni löydän. En kuitenkaan jaksaisi mennä juomaan, koska viime lauantaina ei ollutkaan niin kiva olo, kun ei ollut edellisenä kahteen viikonloppuun juonut ollenkaan.

Vaikka paljon olisikin asioita vielä mielessä, niin taidan jättää ne sittenkin päähän pyörimään, kun väsymys alkaa iskeä vähän liikaa. Ehkä tänä yönä nukun paremmin. En tiedä johtuiko se siintä, että join batteryn. Vai siintä, että ajattelen liikaa. Vai siintä, että en osannut nukkua yksin omassa sängyssä missä hetkeen en ollut nukkunut tai sitten kaikki vaikutti omalla osallaan. Onneksi pesukone on pian pyörinyt.

 

 

käytän liikaa snapchatin aika filtteriä. help.

#16

Selkeästi huomasin kuinka yksi alamäki meni taas elämässäni, oli niin helppoa vain mennä painovoiman mukana. Sen jälkeen tulikin taas yksi ylämäki. Voi kuinka rankkaa se onkin kiivetä ylöspäin, paikoilleen ei voi jäädä ja henkeä ahistaa. Tuntuu kuin mäen huippu ei koskaan tulisi, sitä vain toivoisi kaatuvan ja lepyttää jalkoja ja keuhkoja. Loppujen lopuksi mäen huippu tulee ja onnen kyyneleet valuvat poskia pitkin, kun tajuaa, että selvisi taas yhdestä koetuksesta. Hetken on tasaista taas ja asiat helpottuu ja alamäessä kerkeää ottaa henkeä ja rauhoittua. Valmistautuen taas uuteen ylämäkeen, joka ei ole edellistä ollenkaan helpompi.

Olen ollut tosi väsynyt, en tiedä miksi. En jaksaisi ollenkaan tehdä mitään. Voisiko se johtua syksystä ja pimenevistä illoista? Kaamosmasennus tulossa... Mutta aurinkoiset päivät ovat kauniita. Puiden kirkkaan keltaiset, oranssit ja punaiset lehdet auringon valossa saavat hymyn huulille. Kuinka luonto voi olla niin kaunis tähän aikaa vuodesta. Pian se on myöskin ohi, kun kaikki lehdet tippuu ja odotetaan talven pakkasia ja lunta. Routa jäädyttää maan ja ensilumi sataa hiljalleen. Ihanaa syksyssä ja talvessa on se, että pääsee polttamaan kynttilöitä. Voi että, kuinka ne tuo tunnelmaa ja rauhoittaa. Jotain elävää tässäkin talossa minun ja kissan kanssa.

Olen yrittänyt alkaa valmistautumaan valintakokeisiin. Liikunta on nyt suurimmassa osassa tällä hetkellä. Myös yksi kirja pitäisi lukea ja nettikirjat eivät houkuta, mutta varaa ei ole nyt ostaa oikeeta kirjaa. Yritän taas patistaa itseäni ulos kävelemään ja hölkkäämään, mutta lehdistä johtuvat allergiset reaktiot eivät ole mieleeni ja yritän vältellä ulos menemistä. No, sekään ei ole muuta kuin pilleriä naamaan, koska on pakko liikkua.

Muuten menee oikein hyvin, pitäisi taas joku viikoloppu päästä käymään kotona Espoossa, mutta Unionissa on hommaa ja autokouluakin on niin ei tunnu aikaa riittävän sinne menemiseen. Kissakin tuottaa ongelmia. Nyttekin suunnittelen ulos lähtemistä, niin ei mene ihan myöhäiseksi, kun tallillekkin pitää vielä lähteä. Huomenna menen työkkäriin käymään ja yritän olla selvinpäin viikonlopun, kun yritän vähentää myös juomista, että jaksan juosta. No muutama kuva vielä ja lähden ulos.

''White lips, pale face
Breathing in snowflakes
Burnt lungs, sour taste
Light's gone, day's end
Struggling to pay rent
Long nights, strange men''

#15

Mä onnistun. Mä onnistun vielä tässä elämässä. Mä voitan mun pelkoni, mä ylitän mun tavotteet. Oloni on jälleen mennyt vuoristorataa, kuten aina. Mietin joskus mitä muiden ihmisten päässä liikkuu ja kuinka vasta myöhemmin tajuaa ettei ne ihmiset ollut minun arvoisiani. Pelkään kuitenkin kohta, että ihmisiin tutustuminen tulee olemaan vaikeaa. Pelkään niin paljon, että minut tuomitaan ja jätetään yksin. Mutta on tässä vielä hieman toivoa.

Trust life. Luota elämään, sanoi eräs kaverini. Nyt kun olen miettinyt sitä, niin minunkin pitäisi oppia olemaan epäröimättä. Kyllä kaikki järjestyy. Olen aina ollut todella arka, en uskalla luottaa itseeni. Harjoituksella tulen varmaan pääsemään siintäkin ylitse. Miten vaikeaksi olen aina elämän kuvitellut.

No kuulumisia vähän. Nyt kun mietin en edes muista alkuviikkoa. En edes muista mitä tein maanantaina, muuta kuin kävin tallilla. Tiistaina olin kaupungilla Petrin kanssa. Suunnittelimme meidän promojen bileitä ja mitä pitää sinne hankkia. Keskiviikkona tulikin extempore reissu Unioniin. Minun ei eka pitänyt mennä, koska Petri ei päässyt. No, sitten Toni kysyikin olenko menossa ja sanoin, että en varmaankaan niin pyysipä sitten mukaan. No alkoholistina en voi kieltäytyä. Ja onneksi en kieltäytynyt, koska voi vitsit miten hyvä ilta! Paljon riehumista ja energiaa, myös rauhallisuutta ja syvällisiä keskusteluja. En ole pitkään aikaan päässyt juttelemaan kenenkään kanssa rauhassa mieltä painavista asioista kasvokkain. Kyllä, se teki todella hyvää. Vaikka silloin tällöin juttelee WhatsApp:ssa ihmisten kanssa, se ei ole sama asia, kuin kasvokkain. Siintä kiitos tietylle henkilölle! No torstai menikin ihan hirveässä koomassa. Päivän teema olikin, että siirtää aina puolituntia lähtöä, kun myöhästyi aina bussista. Tuli myös koomattua jonkun aikaa Tonin työpaikalla, kun ei ollut muutakaan. Mielummin siellä, kuin yksin kotona.

Tulevia suunnitelmia onkin tänään käydä Unionissa kiusaamassa Tonia, sekä kysymässä Niinalta haluaako minut blokkaamaan huomenna. Ajattelin kerrankin olla selvinpäin viikonlopun. Lauantaina en kuitenkaan jaksaisi lähteä ryyppäämään, koska Unionissa on SOTB - bileet ja silloin on ollut aina ihan hirveästi porukkaa ja minua ahdistaa se ihmispaljous. Lauantaista kun on selvitty, niin sunnuntaina, jos joskus herää ihmisten aikoihin pitäisi käydä kahvilla kaverin kanssa. Se on auki vielä minne. Coffee Houseen saan vihdoin yhden ilmaisen erikoiskahvin, kun keräsin sen leimapassin täyteen! Kävin yhden kuukauden aikana 10 kertaa siellä, eli noin kaksi kertaa viikossa. Nyt tämän päivän omistan siivoamiselle, nytkin istun pesutuvassa koneen kanssa ja odotan pyykkejä koneesta.

''Putosin jakkaralta,

sä et nää mua enää,

pilven hattaralta,

näytän pitkää nenää. ''