#22

Nähdä Rooma ja kuolla. 



Nytkö voisin totetuttaa ne pään sisällä olevat ajatukset teoiksi. Olen nähnyt Rooman saanko nyt kuolla?

Näppäimistö tuntuisi olevan hieman pölyn peitossa. Päivät on mennyt töissä ja pitkällä viikonloppu reissulla Roomassa. Töissäkin ollut niin rankkaa, että tuntuu että puolikuolleena ja halvaantuneena olen tullut kotiin. Hyvä että olen saanut ajatuksia kulkemaan, kun energiat kulutettu töissä. Huomenna kuitenkin pitäisi alkaa normaali arki koulun parissa. Ehkä energiaa olisi salillekkin. Melkoinen morkkis, kun ei ole salillakaan pariin viikkoon käynyt ja heti tuntuu et kunto laskee. Ei tee edes mieli katsoa taas itseään peilistä, kun on riutunut, väsynyt ja laiska.

En rakastunut Roomssa, mutta vähän saatoin rakastua Roomaan.
Kuitenkin siihen matkaan palaten, oli oikein mukavaa. Olin äitini kanssa torstaista sunnuntaihin Roomassa, hieman syrjäisemmällä paikalla Hotellissa. Kuitenkin aika hyvien julkisten lähellä, joten ihan keskustassa tuli käytyä myös. Myös Vatikaanissa tuli pyörähdettyä, joten kaksi maata yhdellä kertaa.

Siellä oli myös tolkuttoman lämmin. Ihan 30 asteen paremmalle puolelle mentiin joka päivä. Pyrimme pysymään keskipäivän kuumimman hetken sisällä ilmastoidussa huoneessa. Meidän huone oli ylimässä kerroksessa ja näkymätkin parvekkeelta oli kauniit syrjäisempään kaupunkiin. Taloja oli paljon ja iltaisin näimme aina kauniin auringonlaskun. Näkymä täyttyi talojen valoista ja autojen liikkuvista ajovaloista. Kaupungissa oli paljon elämää.

Kaupungissa oli myös meidän lisäksi paljon turisteja. Yllätykseksi. Ja myös turistien juksuttajia. Tottakai meitäkin yritettiin ruusuilla saada antamaan euro tai pari ulkomaalaistaustaiselle miehelle. Rahaa ei herunu, joten ruusutkin palautettiin. Kuitenkaan en ruusulla olisi tehnyt mitään, kun minnekkään en olisi voinut sitä laittaa. 

Nautin myös hyvää ruokaa, sekä viiniä. Vaikka en alkoholista välitä, olimme kuitenkin Italiassa missä viiniä nyt kannattaa maistaa. Rose viiniä nautin enimmäkseni, joka oli ihan yllättävän hyvää ihan muutamana lasina ja seurassa. Viini myös kaupoissa oli tolkuttoman halpaa, ehkä reilun euron! Ehkä niidenkin joukossa on viinejä jotka on ihan juotavia ja laadukkaita. 

 Rakennukset olivat tolkuttoman kauniita. Ja isoja. Mietimme kuinka nekin rakennukset on joskus aikoinaan rakennettu, kun kiveä ja marmoria ne olivat. Kuinka niin korkeita rakennuksia saa aikaiseksi. Mutta se onkin mysteeri menneisyydessä.
Vatikaanissa olevassa Sikstuksen kappelissa pääsin omin silmin näkemään kuuluisan Michelangelon maalauksen ''The creation of Adam''. Kappelissa piti olla täysi hiljaisuus, kunnioittaen uskontoa. Sekä valokuvien ottaminen oli kielletty, joten omaan muistiini jäi vain maalauksien ja kappelin kauneus. Vaikka kappeli olikin täynnä muita turisteja, ei pieneltä supinalta voinut välttyä. Vartijat kappelissa kuulutti vähän väliä ''Silenzio, Silence'' sekä ''Shhhh...''.

Sen jälkeen kappeli oli aina hetken täysin hiljainen.

Unohtumaton oli kyllä tämäkin reissu ja paikka minne haluaisin uudestaan. Paljon nähtiin, mutta sitäkin enemmän jäi näkemättä. Roomassa on ihan liikaa nähtävyyksiä, että olisi tarvinnut pidemmän loman. Ehkä joskus kuitenkin tulen sinne eksymään uudestaan. Jos en ole jo kuollut.

Matkaa on kiva miettiä taas koulun penkillä, joka jatkuu taas normaaliin tahtiin. Ihan kiva saada takaisin pitkäksi aikaa rutiini, jota olen ikävöinyt. Lomasta olen nauttinut ainakin vähäsen, vaikka todella nopeasti on mennytkin. Paljon on myös mielessä mistä haluankin kirjoittaa tänne lisää myöhemmin.

#21

Taas mä teen sen. Pakko saada ajatuksia ulos päästä. Vaikka liikunta auttaa purkamaan joitakin tunteita, niin ei se auta joidenkin ajatusten kanssa. Ne mä haluan kirjottaa, koska se tuntuu hyvältä.

Paljon on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. On menetystä, toivoa, rakkautta, surua, pelkoa, kauneutta. On normaalia, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, ylä- ja alamäkiä. Mutta joskus se on raskasta, kun yhdessä päivässä tulee koettua hurjin vuoristorata ikinä. Kuitenkin aika hyvin olen onnistunut pitämään tasaista tahtia, en ole sortunut maahan ja jaksanut tsempata itseäni parempaan päin. Olen hieman ylpeäkin miten hyvin olen osannut käsitellä ajatuksiani ja elämääni.

Kaikkea on tapahtunut ja olen tehnyt paljon, kerron vain kuitenkin suurimmat ajatukset päältä.

Ensimmäinen, sydäntä sattuva, menetys tapahtui kesäkuussa. Päätimme päästää rakkaan perheenjäsenen vihdoin kivuistaan ja sateenkaaren toiselle puolelle. Se sattuu vieläkin. En voi käsitellä asiaa vieläkään ilman kyyneliä. Silitin hänen kuonoa koko lähdön ajan. Muistan ne viimeiset 3 hengenvetoa ja kuinka hoitaja sanoi: ''Sydän ei ole sykkinyt hetkeen ja taisi olla viimeinen hengen veto. Nyt on nukkunut pois.''

Se romahdus. Se oli peruuttamatonta. Enää en voinut sanoa, että jää vielä hetkeksi. Ulkona satoi, kun pääsimme pois, kuin taivas olisi itkenyt kanssani.

Tätä ikävää on vaikea unohtaa. Kotona on hiljaista ja rauhallista. Tyhjää.

 

Nykyään opiskelen. Turvallisuusalaa. Se saa hieman ajatuksia ja aikaa kulumaan, että aikaa ei jää huonoille ajatuksille. Sekä on jotain mihin tähdätä, jokin päämäärä. Olen pärjännyt ihan hyvin. Olen saanut uusia kavereita ja opettajat ovat olleet huippuja. Olen nauttinut olostani siellä, enkä kadu paikan hyväksymistä. Hieman saa tukea ja ensimmäisen askeleen kohti POLAMK:ia ja poliisin uraa. Vaikka sekin on vielä kaukana tulevaisuudessa, niin se on yksi päämäärä mihin tähtään. Ainakin yritän.

Tulevaisuuteen katsoen, kahden viikon päästä lähen äitini kanssa Roomaan neljäksi päiväksi. Pieni irtiotto loma on ihan hyväksi. Myös äitin kanssa pääsee viettämään vähän erilaista aikaa. Matka oli aika yllätys ja nopeasti varattu, mutta kuitenkin yhtä mieltä oltiin asiasta. Saa nähdä miten selviämme matkasta. Varmaan kirjoitan matkasta jotain blogiin.

Haluaisin taas hirveästi alkaa kirjoittamaan. Viime kerrasta kuitenkin huomattua, vaikka yritin aloittaa, niin siihen yhteen kirjoitukseen se jäikin. On vain alkanut pakkautumaan kaikkia ajatuksia, joita haluaisin purkaa kauniisiin lauseisiin ja kirjoittaa kaiken. Paljon olen kuitenkin keskustellut ystävieni kanssa, se auttaa, mutta eivät hekään jaksa sitä ikuisesti kuunnella päivästä toiseen. Tänne saan kirjoitettua sen niin monesti kuin haluan, eikä kenenkään ole pakko vastata siihen. Olen kuitenkin sitten saanut sanottua asiani, enkä jää sitä pitelemään sisälläni. Muuten se saattaisi taas aiheuttaa jotain pahaa, mitä en enää haluaisi elämässäni tapahtuvan.

Olen kuitenkin nauttinut kesästä ja sen tuomasta lämmöstä, sekä hiestä. Aurinkoa olen ottanut niin paljon, että ihosyöpää voisi kohta epäillä. Olen lukenut kirjoja ja nauttinut jäätelöstä. Heittänyt jopa talviturkinkin! Kerännyt yli viisi kiloa mansikoita ja syönyt niitä ähkyyn asti. Mansikat ovat vain jotain liian hyvää ja jos voisin, niin eläisin pelkillä mansikoilla. 

 

Muuten olen voinut aika hyvin. Olen alkanut pitämään itsestäni enemmän ja enemmän, sekä pitämään huolta. Käyn liikkumassa säännöllisesti ja syön melko hyvin. Usein on ihan mukava katsoa peiliin ja hyväksyä itsensä. Vaikka itsevarmuus ja itseni rakastaminen on asia mitä opettelen varmasti koko elämäni ajan, mutta hyvään suuntaan olen menossa. Kuitenkin mukaan mahtuu päiviä, että peiliin katsominen ei tule kuuloonkaan ja itseni rankaiseminen tutnuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Mutta kai sekin on ihan normaalia jossakin määrin. En kuitenkaan anna valtaa sille.

Katsotaan nyt alkaako ajatukseni tuotanto olemaan yhtä aktiivista kuin joskus, jos aloittaisin taas pikku hiljaa palaamaan tekstin tuotannon pariin. Unirytmi on hieman sekaisin, mutta onneksi on lomaa vielä muutama viikko ja voin nauttia siintä, että ennen seitsemää täytyisi herätä. Voin unohtaa herätyskellon kokonaa ja antaa sisäisen kellon tikittää. 

Kiitän, kuittaan ja nukkumaan.

#20

Pää on liian täynnä kaikkea, että pakko päästä johonkin tyhjentämään sitä. Tilaa uusille ajatuksille ja asioille. Olen alkanut pelkäämään miten ajattelen. Mitä ajattelen. Pelkään, kun tiedostan olemassaoloni.  Tiedän mitä olen, mitä en ole. Olen alkanut ajattelemaan paljon enemmän asioita ja ymmärtämään niitä. Kuinka kaikki toimii ympärilläni ja miten itse toimin. Tuntuu tällä hetkellä, että aika olisi pysähtynyt.

Vuosi 2017 oli taas omaa hienoa ja huonoa aikaansa. Koin uutta, koin sydänsuruja, koin onnea, koin epäonnistumisia. Eli täysin normaalia elämää, mitkä kasvatti minua ihmisenä. Valitsin jokaiselta kuukaudelta yhden kuvan. Niissä joko on jotain hieman erityisempää tai ei niin erityistä.

2017 oli itseni etsimistä, ymmärtämistä, oppimista.

TAMMIKUU

Kuva on iltapäivällä otettu Nurmijärvellä. Olimme Emman kanssa menossa juuri meidän mökille viettämään aikaa kahdestaan. Muutama alkoholipullon kanssa. Se ilta oli huoleton. Nautin Emman seurasta suuresti, kun voin olla täysin oma itseni ja en häpeile mitään. Taivas oli tajuttoman kaunis ja rauhallinen. Aurinko rakasti kuuta niin paljon, että kuoli joka ilta antaakseen hänen loistaa.

HELMIKUU

Apassionata. Joka vuotinen tapahtuma missä haluan käydä. Sieluni lepää upeiden eläinten tanssiessa värikkäissä valoissa. Hevoset on minusta maailman kaunein olento. Vaikka ei puhu hevosten kanssa samaa kieltä, silti osataan kuin tanssia niiden kanssa. Saan aina kylmiä väreitä Apassionatan lopussa soivasta biisistä, kun on loppu hyvästelyt esiintyjiltä. Nuo upeat eläimet ovat vieneet sydämeni.

MAALISKUU

En enää itsekään tiedä hymyilenkö oikeasti vai teeskentelenkö. En ole varma tunnenko hyvää olo enää asioista, joista ennen nautin. Onko hymyni ja onneni enää aitoa. Koen ajattelavani liikaa, mikä sitten alkaa enemmän ahdistamaan. Ahdistus on vienyt todella paljon aikaa päivistäni. Toivoisin olevani huolettomampi, en haluaisi ajatella niin negatiivisesti koko ajan.

HUHTIKUU

En ole edes varma mihin olen tässä kuvassa matkalla. Enkä tiedä mihin olen elämässänikään. Jos voisin, niin ajaisin maailman ääriin etsimään sitä paikkaa mihin olen matkalla. Voisin jopa itsestänikin löytää uusia asioita, kun ei ole huolehdittavana mitään muuta, kuin minä. Pääsisin pakoon kaikesta tästä mitä koen arkipäivissäni.

TOUKOKUU

Ilmat alkavat jo lämmetä tässä kuussa ja jäätelökään ei ole huono idea. Ajateltin tuolloin käydä tutustuttamassa Juusoa hieman kaupunki elämään. Ei siitä tulisi kaupunkilaista, kun suihkulähteetkin ovat liian pelottavia. Juusokaan ei enää ole maailman parhaimmassa kunnossa. Eikä ehkä näe kesää. Tätä on mietitty ja itketty monet illat jo. Kun pitää päästää irti rakkaastaan.

KESÄKUU

Suru vieraili jälleen luonani. Sitä näkee usein, nykyään se keittää jopa itse omat kahvinsa, kun tulee kylään. Nukkuu minun vieressäni. Silittää minut uneen. Suru minkä olen tuntenut jo kauan. On öitä jolloin en saa unta ja on öitä jolloin, vaikka kuinka nukkuisin olisin silti väsynyt. Yritän vain ymmärtää mitä suru haluaa minulta.

HEINÄKUU

Koin elämässäni suuren tapahtuman, joka sai minut voimaan pahoin. Luin muutamia kirjoja. Kuvassa olevan mielikuvitus poikaystävän, joka oli ihanan huumorin täyteinen ja samaistuttava. Siinä ei kaunisteltu asioita, vaan siinä oli asioita joita kaikille voi käydä. Ehkä itsekin tyydyn vain mielikuvitus poikaystävään, en uskalla päästää ketään pääni sisälle tai lähelleni. Mitään en osaa kuin sekoittaa kaiken. Luin myös sata tapaa tappaa sielu. Kertoi narsisteista, todella mielenkiintoinen.

ELOKUU

Alankomaiden matkalta. Saimme aikataulut ja ohjeet, että pääsimme takaisin Amsterdamiin Eindhovenista. Myös julkistenliikenteen lippu, jota emme osanneet edes käyttää. Viikonlopun reissu kauniissa maassa. Toivoisin pian pääseväni uudelleen käymään siellä. Ihanaa maaseutua ja asuinalueita. Säät muuttuivat tiuhaan tahtiin. Ensin saattoi sataa ja ukkostaa, tunnin päästä paistoi aurinko. Pieni majatalo, missä yövyimme oli todella mukava ja viihtyisä, kotoisa.

SYYSKUU

Uusia asioita, uusia ihmisiä. Syksyn ihanat värit ja viilenevät illat. Minun kaunis karvaturrini. Josta olen joka päivä enemmän ja enemmän huolissani. Ikävä alkaa kasvaa koko ajan, kun ajattelenkin luopumista. 8 ja puoli vuotta on mennyt liian nopeasti. Missä olen ollut kaikki vuodet, kun tuntuu että en olisi ollut hänen vierellään ollenkaan. Miten ikinä voin lopettaa kyyneleiden valumista.

LOKAKUU

Etsin kauneutta hirviöistä ja ikuisuutta väliaikaisista ihmisistä. Näen paljon unia, sekä painajaisia. Joskus unet tuntuvat liiankin todellisilta ja se pelottaa. Mietin paljon mitä alitajuntani oikein tuottaa. Aamuisin aina käyn läpi mitä unissani on tapahtunut ja yritän keksiä miten ne liittyvät mihinkään. En haluaisi nähdä painajaisia yhtään enempää, muuten alan pian pelkäämään myös nukahtamista. En pääse ajatuksiani karkuun mitenkään.

MARRASKUU

Ilma on marraskuussa aina kamala. Oli 21-vuotis syntymäpäiväni myös. Aloin jo aikasemmin luopumaan alkoholista ja synttäreiden jälkeen päätin vähentää merkittävästi. Olin arvaamaton humalassa. Päihde joka ei kuitenkaan sopinut minulle ja minusta se oli hyvä päätös vähentää. Join seuraavan kerran 4 kk päästä. Enkä sillä välillä ollut juonut edes yhtä alkoholijuomaa. Päihde johon en halua hukuttaa pahaa oloani.

JOULUKUU

Uuden ystävän saaminen on rauhoittanut paljon. Pääsen hieman karkuun arkea ja pahaa oloa. Voin puuhastella ja nauttia ihanasta pulla ponista. Toivon voivani olevan tämän ponin elämässä vielä pitkään. On ihanaa huomata kuinka työskentely yhdessä on kehittynyt suuresti ja kuinka oppii joka kerta jotain uutta. Saa nauttia jostain niin hienosta. 

Vuodelta 2018 odotan kerrankin muutosta. Eteenpäin menemistä. Itseeni keskittymistä. Tulevaisuuden hahmottamista ja siihen valmistautumista. Ehkä on hyvä alkaa taas tyhjentämään ajatuksia tänne. Ne vievät paljon aikaa päässäni, kun ajattelen jatkuvasti liikaa.

#19

Suurin osa ajastani on mennyt olemiseen. Selviytymiseen päivästä toiseen. On ollut asioita, mitä olen joutunut käsittelemään. Mitkä rikkoo minua sisältä päin. Pikku hiljaa kuitenkin olen onnistunut teippaamaan paloja takaisin. Asiat alkaa tuntumaan olemaan ihan okei. Vaikka vieläikin voisin luovuttaa, mutta kohta saan kaiken aloittaa alusta. Unohtaa kaikki kivulias, mikä kuitenkin on opettanut taas lisää. Olen kohdannut asioita, mitä olen pelännyt. En uskalla olla onnellinen, koska aina kun olen onnellinen, tapahtuu jotain pahaa. Kunhan pääsen kotiin, olen turvassa. En ikinä halunnut kutsua tätä kämppää kodiksi, koska en voinut täällä hyvin. Koti on paikka missä sielu lepää, missä on onnellinen.

Sali on auttanut myös minua fyysisesti. Joka päivä askeleet tuntuu vahvemmilta. Tuntuu, että jaksaisin kävellä vaikka maailman toiselle puolelle. Olen saanut ajatuksiani muualle. Viime kerrasta, kun kirjoitin niin sen jälkeen en ole halunnut miettiä mitä pääni sisällä liikkui. En halunnut millään käsitellä asioita. Taistelin silloin hieman itseni kanssa. Selviytymisen kanssa. Kyynelistä muodostunutta joen kanssa. Mutta pikku hiljaa mennään eteenpäi, koska muutakaan tietä ei ole. Voisinpa vain mielestäni poistaa asioita roskakoriin, kuin tietokoneella. Heittää vain rypistetty paperi roskikseen. Ei asiat vain toimi niin, kaikki muistuu pään sisällä. Se sattuu välillä ja se on ihan okei. Tajuaa olevansa vielä elossa.

Minulla olisi muutto edessä 5 päivän päästä. Pahvilaatikot odottavat täyttämistä, mutta nyt on sunnuntai, saanko alottaa vasta huomenna? Pääsen vihdoin täältä pois, se on oikea ratkaisu minulle. Minun ei ole hyvä olla täällä, enkä voi elää täällä. Viime perjantaina oli minun ''läksiäiset''. En pitänyt niitä ees läksiäisinä, koska en koskaan tänne ole kuulunutkaan. Oon miettinyt miten ihminen voi tuntea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on todella paljon ihmisiä.

Vielä joku aamu herään ilman kipeitä ajatuksia. Ilman ihmisiä ketkä on saanut arvet ihooni. Kuitenkin antanut ne anteeksi. Ihmisiä me olemme kaikki. Rakastamme, annamme anteeksi, unohdamme. Vielä kaikki helpottaa loppujen lopuksi, ei kannata jäädä kitumaan. Tulee minulla olemaan ikävä ihmisiä, ketkä eivät varmaan edes ajattele minua. Voin vain pitää heitä kauniina muistona mielessäni, vaikka se koskee.

Vielä joku kaunis päivä, mä olen ehjä. Ja onnellinen.

#18

Liian kauan aikaa, kun sain näpytellä sanoja toisen perään. Tai olenhan kyllä kirjoittanut, mutta vain omaan Notebookkiini ihan käsin. Täysin tavanomaisella sinisellä kuulakärkikynällä. Joskus pinkillä, toisinaan Polamkilta saadulta kynältä tai Harjun Oppimiskeskuksen kynällä.
Samaa väriä niistä lähtee, ehkä pientä sävyeroa voi näkyä. Kuitenkaan tätä mustaa, täydellistä digitaalista tekstiä ei ole hetkeen kirjoitettu. On taas aika avautua näiden näppäimien avulla, kauniiseen ja äärettömään digitaali maailmaan.

Olin siis Polamkissa (Poliisi Ammattikorkeakoulu) pääsykokeissa. Olin hyvillä mielin, vähän pessimisti. Hyvä vain, lähdin kuitenkin tippa silmässä ja leuka rinnassa uusia pettymyksiä kohti. Kuntotestissä tuli hylkäys. (Oikeasti todella vaativa) Ihan peruskunto ei siihen riittänyt itsellä. Olen kuitenkin aika pieni ja vaikka hevosien kanssa puuhastellut, mikä on todella fyysistä hommaa, niin se ei tällä kertaa riittänyt. Kuitenkin juoksu testistä olin todella ylpeä itsestäni. 1500 metriä aikaan 6.55! Alitti miestin maximi ajan, joten saa olla tyytyväinen. Vaikka hieman nauratti, kun kuullostin ravihevoselta, mikä ravaa henkensä edestä raviradan viimeisen kaarteen kohti maaliviivaa. Vaikka hylkäys tuli, olen valmis hakemaan uudestaan. Vaikka olin yksin koko paikassa, tunsin sen olevan paikka, missä haluan opiskella ja valmistautua tulevaisuuteen. Ja voi niitä mahdollisuuksia erikoistua. Tavoitteena itselläni Ratsupoliisi tai Koirayksikköön. Joten, salikortti hankittu ja kunnon treeni päälle.

Salista puheen ollen, siintä olenkin saanut uuden harrastuksen. Pari päivää käyty ja aina kotiin tultuani toivon pääseväni jo takaisin. Vietän siellä n. 2 tuntia päivässä. Ensimmäiset 10 min menee venyttelyy ja päällistelyyn. 50 min menee lämmitellessä juoksumatolla, kävelyä ja juoksua väliin. Yritän pistää itseni hiemaan koville ja katsoo miten pystyn juoksemaan. Huomasin kuitenkin tänään vasemman taipeen alkavan tietyssä kohtaa rasittua ja hieman sattumaan. Tuntuu kuin hermo menisi huonosti ja jalka alkaisi hieman puutua. Kuitenkaan ei haitannut koko treeniä. Ajattelin jo ostaessani korttia, että hyvästi rahat, mutta tervetuloa booty! En kuitenkaan ihan kevyitä pikku juttuja tee siellä, vaan haluan jossain tuntuvankin, että olen tehnyt jotain! Kädet tietysti on listan kärjessä. Minulla nimittäin on hirveän huono käsivoima ja sitä pitääkin treenata.

Minulla oli myös synttärit juuri viikko sitten. Sen vietinkin Turussa ja iso kiitos kaikille, keitä oli mukana, kun täytin pyöreitä! Juhlimistakin oli senkin edestä. Olimme nimittäin K24 baarissa, missään ei kysytty oikeastaan papereita. Mietin että olenko jo niin vanhan näköinen. Mutta nyt ollaan taas vuosi lähempänä kuolemaa. Lahjaksi sain uuden puhelimen äitiltäni, siskoltani sain pienen selviytymispakkauksen ja Iskältä tietysti rahaa.

Muuten on mennyt oikein hyvin. Sali on piristänyt mieltäni hurjasti, vaikka välillä ollut vähän huono fiilis. Ei oikeastaan huono, surullinen. Yksinäinen. En muista edes miltä oma ääneni kuulostaa, kun olen päivässä sanonut 2 lausetta maksimissaan. En tiedä tietääkö kukaan fiilistä, kun haluaisi halauksen tai seuraa, mutta vain siltä tietyltä henkilöltä. Olen yksinäinen ja haluaisin seuraa, mutta en halua nähdä ketä tahansa. Joskus voisi antaa mitä vain, jotta tulisi huomatuksi. Olen aina se kenen ääntä ei kuulla porukassa. Olen kirjaimellisesti huomannu sen. Selkeästi sanon sen, normaalilla äänelläni, mutta kukaan ei kuule. Ei edes katso suuntaani. Yritän. Yritän todella.

Mutta täytyypi mennä askertelemaan Iskälleni Isänpäivä kortti ja odottelemaan aikaa.