Sali on auttanut myös minua fyysisesti. Joka päivä askeleet tuntuu vahvemmilta. Tuntuu, että jaksaisin kävellä vaikka maailman toiselle puolelle. Olen saanut ajatuksiani muualle. Viime kerrasta, kun kirjoitin niin sen jälkeen en ole halunnut miettiä mitä pääni sisällä liikkui. En halunnut millään käsitellä asioita. Taistelin silloin hieman itseni kanssa. Selviytymisen kanssa. Kyynelistä muodostunutta joen kanssa. Mutta pikku hiljaa mennään eteenpäi, koska muutakaan tietä ei ole. Voisinpa vain mielestäni poistaa asioita roskakoriin, kuin tietokoneella. Heittää vain rypistetty paperi roskikseen. Ei asiat vain toimi niin, kaikki muistuu pään sisällä. Se sattuu välillä ja se on ihan okei. Tajuaa olevansa vielä elossa.
Minulla olisi muutto edessä 5 päivän päästä. Pahvilaatikot odottavat täyttämistä, mutta nyt on sunnuntai, saanko alottaa vasta huomenna? Pääsen vihdoin täältä pois, se on oikea ratkaisu minulle. Minun ei ole hyvä olla täällä, enkä voi elää täällä. Viime perjantaina oli minun ''läksiäiset''. En pitänyt niitä ees läksiäisinä, koska en koskaan tänne ole kuulunutkaan. Oon miettinyt miten ihminen voi tuntea itsensä niin yksinäiseksi, vaikka ympärillä on todella paljon ihmisiä.
Vielä joku aamu herään ilman kipeitä ajatuksia. Ilman ihmisiä ketkä on saanut arvet ihooni. Kuitenkin antanut ne anteeksi. Ihmisiä me olemme kaikki. Rakastamme, annamme anteeksi, unohdamme. Vielä kaikki helpottaa loppujen lopuksi, ei kannata jäädä kitumaan. Tulee minulla olemaan ikävä ihmisiä, ketkä eivät varmaan edes ajattele minua. Voin vain pitää heitä kauniina muistona mielessäni, vaikka se koskee.
Vielä joku kaunis päivä, mä olen ehjä. Ja onnellinen.
