Paljon on tapahtunut ja tulee tapahtumaan. On menetystä, toivoa, rakkautta, surua, pelkoa, kauneutta. On normaalia, että elämässä tapahtuu kaikenlaista, ylä- ja alamäkiä. Mutta joskus se on raskasta, kun yhdessä päivässä tulee koettua hurjin vuoristorata ikinä. Kuitenkin aika hyvin olen onnistunut pitämään tasaista tahtia, en ole sortunut maahan ja jaksanut tsempata itseäni parempaan päin. Olen hieman ylpeäkin miten hyvin olen osannut käsitellä ajatuksiani ja elämääni.
Kaikkea on tapahtunut ja olen tehnyt paljon, kerron vain kuitenkin suurimmat ajatukset päältä.
Ensimmäinen, sydäntä sattuva, menetys tapahtui kesäkuussa. Päätimme päästää rakkaan perheenjäsenen vihdoin kivuistaan ja sateenkaaren toiselle puolelle. Se sattuu vieläkin. En voi käsitellä asiaa vieläkään ilman kyyneliä. Silitin hänen kuonoa koko lähdön ajan. Muistan ne viimeiset 3 hengenvetoa ja kuinka hoitaja sanoi: ''Sydän ei ole sykkinyt hetkeen ja taisi olla viimeinen hengen veto. Nyt on nukkunut pois.''
Se romahdus. Se oli peruuttamatonta. Enää en voinut sanoa, että jää vielä hetkeksi. Ulkona satoi, kun pääsimme pois, kuin taivas olisi itkenyt kanssani.
Tätä ikävää on vaikea unohtaa. Kotona on hiljaista ja rauhallista. Tyhjää.
Nykyään opiskelen. Turvallisuusalaa. Se saa hieman ajatuksia ja aikaa kulumaan, että aikaa ei jää huonoille ajatuksille. Sekä on jotain mihin tähdätä, jokin päämäärä. Olen pärjännyt ihan hyvin. Olen saanut uusia kavereita ja opettajat ovat olleet huippuja. Olen nauttinut olostani siellä, enkä kadu paikan hyväksymistä. Hieman saa tukea ja ensimmäisen askeleen kohti POLAMK:ia ja poliisin uraa. Vaikka sekin on vielä kaukana tulevaisuudessa, niin se on yksi päämäärä mihin tähtään. Ainakin yritän.
Tulevaisuuteen katsoen, kahden viikon päästä lähen äitini kanssa Roomaan neljäksi päiväksi. Pieni irtiotto loma on ihan hyväksi. Myös äitin kanssa pääsee viettämään vähän erilaista aikaa. Matka oli aika yllätys ja nopeasti varattu, mutta kuitenkin yhtä mieltä oltiin asiasta. Saa nähdä miten selviämme matkasta. Varmaan kirjoitan matkasta jotain blogiin.
Haluaisin taas hirveästi alkaa kirjoittamaan. Viime kerrasta kuitenkin huomattua, vaikka yritin aloittaa, niin siihen yhteen kirjoitukseen se jäikin. On vain alkanut pakkautumaan kaikkia ajatuksia, joita haluaisin purkaa kauniisiin lauseisiin ja kirjoittaa kaiken. Paljon olen kuitenkin keskustellut ystävieni kanssa, se auttaa, mutta eivät hekään jaksa sitä ikuisesti kuunnella päivästä toiseen. Tänne saan kirjoitettua sen niin monesti kuin haluan, eikä kenenkään ole pakko vastata siihen. Olen kuitenkin sitten saanut sanottua asiani, enkä jää sitä pitelemään sisälläni. Muuten se saattaisi taas aiheuttaa jotain pahaa, mitä en enää haluaisi elämässäni tapahtuvan.
Olen kuitenkin nauttinut kesästä ja sen tuomasta lämmöstä, sekä hiestä. Aurinkoa olen ottanut niin paljon, että ihosyöpää voisi kohta epäillä. Olen lukenut kirjoja ja nauttinut jäätelöstä. Heittänyt jopa talviturkinkin! Kerännyt yli viisi kiloa mansikoita ja syönyt niitä ähkyyn asti. Mansikat ovat vain jotain liian hyvää ja jos voisin, niin eläisin pelkillä mansikoilla.
Muuten olen voinut aika hyvin. Olen alkanut pitämään itsestäni enemmän ja enemmän, sekä pitämään huolta. Käyn liikkumassa säännöllisesti ja syön melko hyvin. Usein on ihan mukava katsoa peiliin ja hyväksyä itsensä. Vaikka itsevarmuus ja itseni rakastaminen on asia mitä opettelen varmasti koko elämäni ajan, mutta hyvään suuntaan olen menossa. Kuitenkin mukaan mahtuu päiviä, että peiliin katsominen ei tule kuuloonkaan ja itseni rankaiseminen tutnuu ainoalta oikealta vaihtoehdolta. Mutta kai sekin on ihan normaalia jossakin määrin. En kuitenkaan anna valtaa sille.
Katsotaan nyt alkaako ajatukseni tuotanto olemaan yhtä aktiivista kuin joskus, jos aloittaisin taas pikku hiljaa palaamaan tekstin tuotannon pariin. Unirytmi on hieman sekaisin, mutta onneksi on lomaa vielä muutama viikko ja voin nauttia siintä, että ennen seitsemää täytyisi herätä. Voin unohtaa herätyskellon kokonaa ja antaa sisäisen kellon tikittää.
Kiitän, kuittaan ja nukkumaan.